Kokeet olivat ohi torstai-iltapäivänä, mutta ranta- tai muustakaan elämästä ei meinannut tulla mitään kun vettä satoi koko ajan. Swahilin suullinen tentti oli viimeinen mihin jouduin. Sitä juhlittiin Rautarouva-elokuvalla. Perjantaina ei päästy aurinkoa ottamaan, lauantainakin satoi niin ettei ollut asiaa rannalle sunnuntaista puhumattakaan. Sen sijaan menimme lauantaina eurooppalaisille filmifestivaaleille ja sunnuntaina Bollywood-elokuviin.

Nyt bajaj on täällä puolen tunnin päästä enkä ole viel pakannut. Lisää myöhemmin! Lähdön hetki on koittanut!

  Enää yksi koe edessä, swahilia. Leo nina mtihani kwa Kiswahili. Jumanne ijaijo nitakwenda nyumbani. Ninapenda kusatitili kwa ndege kwa sabu ni safari ndefu. Historia eilen meni vähän runoiluksi, koska kaikki kysymykset olivat joko nippelitietoa tai luennoilta, joille en ollut osallistunut jostain syystä. Kirjallisuuskoe aamulla oli suhteellisen helppo, ja suomeksi olisin varmaan saanut kiitettävän, mutta englannin sanavarastoni on sen verran suppea etten saanut ilmaistua itseäni kuten olisin halunnut. Mitä on ”mystifiointi”, ”harhaluulo” tai ”vastakkainasettelu” englanniksi?! Palautin eilen ebenpuisen kaiverruksen, ja se oli niin hieno että kämppikseni luuli minun ostaneen sen. Ihanaa kun kokeet loppuvat. Alkoi jo väsyttää alituinen nenä kirjassa istuminen. Menemme juhlistamaan koeviikon päättymistä intialaiseen ravintolaan ja sitten katsomme Rautarouvan. Siinä on Meryl Streep, lempinäyttelijäni. Luultavasti hän on suosikkini, koska hän on pääosassa maailmankaikkeuden parhaassa elokuvassa Minun Afrikkani... Tulee muuten varmaan katsottua se leffa monta kertaa Suomessa tippa linssissä. On tässä mantereessa jotain taianomaista, mitä jää kaipaamaan.

Nyt on jo matkakuume. Päätin kanavoida kaikki tunteeni siihen, enkä viettää viimeisiä viittä päivää surren lähtöä. Nyt sitten odotan lähtöä, eli viimeiset päivät menevät joka tapauksessa vähän hukkaan. Luulen, että vatsa lentokoneessa tajuan lähdön tapahtuneen ja tulen pakokauhuiseksi. Tässä ennen on niin paljon tehtävää, velvollisuuksia toisensa perästä, ettei ehdi analysoimaan liikaa. Kaiken hoitaa vain ”pois alta” ihan lähtöselvitykseen ja lastaamiseen asti, ja sitten koneen noustua ilmaan kun ei ole muuta tekemistä kuin odottaa ruokaa tajuaa mitä juuri tapahtui.

Olen rikkoontuneista vaatteista virkannut maton lattialle, ja senkin lastenkoti perii maanantaina samoin kuin melkein kaiken mukanaolevan omaisuuteni. Tuliaisia minulla on paljon, on mausteita ja kangoja ja kitengejä. Kävimme eilen vihdoin Kariakoon markkinoilla, eikä meitä edes ryöstetty vaikka paikka on täynnä taskuvarkaita. Kerran joku yritti laukkuuni kun nousin daladalaan, Etelä-Afrikassa joku yritti kaikkensa raha-automaatilla ja Mombasassa oli usein jonkun lapsen käsi taskussa mutta ihme kyllä, en ole menettänyt mitään. Ai niin, ne Crocsit, mutta ne joutivatkin jo. Naula meni pohjasta läpi rikkoen sen ja muitakin käytönjälkiä niissä jo oli. Pitäisi piestä pyykkiä tänään, mutta käsistä lähti iho viime kerralla lauantaina ja haavat ovat tulehtuneet. Käsialani kokeissa on ollut kauheaa, ksoka oikean käden etusormi on turvonnut ja tulehtunut nivelen kohdalta enkä osaa kirjoittaa selvästi etusormi pystyssä. Hassua olla tähän aikaan jo välipalalla. Koe oli kahdeksalta, joten olen herännyt 6.30. Yleensä herään vasta tähän aikaan, kymmenen pintaan. Huomenna menemme rannalle, samoin sunnuntaina, lauantaista en vielä tiedä mutta täällä on Eurooppalainen Filmifestivaali ja lauantaina olisi Kaurismäen dokumenttielokuva Britannian konsulaatissa. Siellä näkisi varmaan paljon Tansanian suomalaisia, kun missään suurlähetystön kekkereissä ei tullut pyörittyä. Vaan viisi päivää ja ei muita näekään kuin suomalaisia:)  

  Yksi syy siihen, että eilinen koe meni niin peffalleen oli että sain koealueen sähköpostiini vasta samana aamuna. Koealue oli kolme pdf-tiedostoa, kaikki joko itsestäänselvyyksiä tai asenteellista ja mielestäni asiaankuulumatonta tekstiä. Kehitysmaatiedekurssin piti käsitellä marxismia, panafrikanismia, demokratiaa ja naisten asemaa, mutta yllättäen sähköpostini oli täynnä ehkäisyvalistusta.

Tämän päivän koe oli suhteellisen helppo nakki: kolonialismia, etnisyysteorioita ja aasialaisten asemaa. Itse kurssin suhteen olin tosi pettynyt, koska odotin sosiologian (vastuulaitos sosiologian ja antropologian laitos) kurssilta paljon. Se olikin vain pelkkää historiaa – suurimmaksi osaksi muistiinpanot ovat samoja historian ja sosiologian luennoilta... Odotin paljon enemmän antropologista keskustelua ja kulttuurien erityispiirteiden tutkimista, kuin vaalituloksia ja vuosilukuja. Nyt tietysti meni kokeisiinluvut pitkälti kaksi yhdellä iskulla, mutta jäi vähän tympeä maku suuhun. Itse luennoitsija oli vallan mainio, eloisa ja hauska pieni mies.

Nyt pitäisi lukea aamun historian kokeeseen ja kerrata swahilia, puhumattakaan kirjallisuudesta mitä en ole vielä edes aloittanut. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.  

   Ensimmäinen koe takana, meni aika penkin alle kun en ymmärtönyt kysymyksiä. Luulin, että ”sustainable development” eli kestävä kehitys on yhtä kuin ”subsistence” eli jotain ihan muuta kuin haettiin. Muut kysymykset ehkä juuri ja juuri ymmärsin ja osasin vielä vastatakin. Huomenna sosiologia, keskiviikkona historia ja puutyön palautus, torstaina kirjallisuus ja swahili. Sitten on vaihto-opiskelu pulkassa.

Täällä on ainakin tajunnut, että yhtään mikään ei ole itsestäänselvyys. Eivät edes vessanlukot. Hyvä jos täällä on kahvaakaan, ei aina edes ovea. Kaiken ei tarvitse olla niin viimoisen päälle ja hygieniavaatimuksistakin on oppinut tinkimään. Aiemmin minulta meni ruokahalu, jos ruokailutilassa haisi. Tuolla periaatteella täällä kuolisi nälkään:) Aina välistä tekee mieli karkkia, mutta Shopriten kaikki namit ovat menneet vanhaksi aikoja sitten. Vuosi tai pari sinne tänne. Yleensä en edes uskalla katsoa parasta ennen-päivämääriä. Home tulee aina tarkastettua, tänä aamunakin kasvoi leipä karvaa. Eilen museossa kyllä meni ruokahalu, kun lounaaksi oli ollut okraa ja kassavanlehtiä. Tulin liian täyteen ja koko päivän ällötti sen ruoan koostumus, haju ja maku. Odotin innolla museon ravintolan ruokaa, se olisi varmaan jotain hyvää. Tilasin kasvisannoksen ranskalaisilla ja mitä sain – okraa ja kassavanlehtiä!

Suomen ulkoministeriö varoittaa daladaloista ja bajaj-riksoista, mutta en ole valmis siihen yhtymään. Daladaloissa on yleensä niin ahdasta, ettei mahdu käymään edes omalla saati vieraan taskulla. Etupenkkiä kutsutaan kuolemanpenkiksi, ja voi ehkä olla viisainta olla istumatta kuljettajan vieressä, näinhän mihin puristuksiin kuski oli siinä kolarissa jäänyt auton etuosan muututtua haitariksi. Vaaratekijöitä liittyy aina liikenteeseen, niin täällä kuin muualla. Bajaj-kuskitkin ajavat fiksusti pyydettäessä, samoin kevaritaksit. Amerikkalaisten vaihto-oppilaiden piti allekirjoittaa sopimus, jossa luki mm. että he sitoutuvat käyttämään malarian estolääkitystä ja olemaan käyttämättä prätkätakseja. Tuo on ehkä vähän hätävarjelun liioittelua, mutta ilman kypärää hurjastelevan kevaritaksin kyydissä on ehkä se vaarallisin vaihtoehto, ei suinkaan mateleva daladala.

Vettä tulee edelleen(!!) ja sähkötkin ovat palanneet. Vedentulosta huolimatta miedän kerroksemme vessat eivät toimi, koska putket ovat tukossa. Paskalillu tulee jo reunojen yli pytystä. Ykköskerroksessa on pahemmin, siellä pesutilojen katto on romahtamaisillaan. Vesi tulee kakkoskerroksesta katon läpi.

Tässä muuten linkki tässä lähellä olevaan lastenkotiin, jonne viikon päästä menen viemään lahjoituksia. Watoto Wetu on kristillisille arvoille perustuva lastenkoti, jossa on viisivuotiaista alkaen entisiä katulapsia, alkoholistiperheistä tulevia, seksuaalisesti hyväksikäytettyjä ynnä muita vastoinkäymisiä kohdanneita lapsia. Kerron sitten millaista siellä oli. Linda on siellä nyt vapaaehtoistyössä ollut jo hyvän aikaa. http://watoto.thomasriis.dk/wwt/about/?content=background

  Viileä sää jatkuu, käytössä on hartiahuivien lisäksi jo villatakkeja ja pitkiä housuja. Onneksi tuli ne pakattua mukaan, vaikka vielä tammikuussa tuntui ettei semmoisille ikinä täällä käyttöä ole. Etelä-Afrikassa jo tarvitsi pitkähihaisia yöpakkasissa. Epäilin taas malariaa, mutta se ei ole päänsärkyni ja pienen kuumeeni syy. Olen kai vain vilustunut. Juon kuumaa ja napsin lääkärin määräämää pillerikuuria. Hän laittoi niin paljon Panadolia, että päätin vähentää annosmäärän puoleen jottei rupea päässä heittämään. Alkaa olla jo parempi olo. Olen lihonutkin, kämppikseni mielestä niin paljon että jo liikaakin. Puntarin mukaan olen miltei 55 kiloa, mutta hän onkin itse sellainen kävelevä hammastikku.

Kädet ovat aivan rikki, tuli vähän esitettyä eilen. Rupesi harmittamaan, kun paikalliset aina kerääntyvät katsomaan kun mzungu pesee pyykkiä. Jossain vaiheessa kummastelu ja avun tarjoaminen asenteella ”ei se mitään osaa” alkaa nyppiä. Jynssäsin koko pyykkikuorman sellaisella vimmalla, että vesi roiskui ja jälkeenpäin lihakset tärisivät. Kyykin berberi pystyssä enkä välittänyt vaikka sattui. Iho lähti kummastakin kädestä, oikeassa on lapsen pään kokoinen vesikello ja sormet ovat täynnä laastareita, mutta ne ilmeet olivat kaiken kivun arvoisia. Kolme ihmistä kokoontui ihmettelemään, että mzunguhan osaa pestä vaatteensa. ”Kuka sut on opettanu? Pesetkö Suomessakin käsin, eiks sul oo pesukonetta?!”

Sunnuntai on sujunut rauhallisesti, kävimme pitkällä kävelyllä ja kohta menemme Village Museumiin. Kävely oli niin pitkä, että eksyimme ja piti ottaa prätkätaksi takaisin. Tapasimme Jesus Villagessa yhden opiskelutoverin, joka kutsui kylään. Kirkkoja näimme monia, kaikkien uskonsuuntien edustajia seitsemännen päivän advetisteista alkaen mutta mihinkään emme rohjenneet sisään kun ei muka ollut tarpeeksi ihmisiä. Sitä paitsi olimme lenkkivaatteissa ja hikisiä. Kokeisiinluku on alkanut hyvin, huomenna on ensimmäinen loppukoe, kehitysmaatieteillä aloitetaan. Taidan keittää vielä kahvia, kun ramaisee ruumiillisen rasituksen jälkeen.

Täällä Marja Heikkinen, Dar es Salaam

  Terveiset päiväntasaajan Afrikasta, lepakoiden ja sammakkojen yöstä! Valtavia lepakoita täällä kyllä. Tänään saimme tapella postissa vaikka kuinka kauan saadaksemme Lindan paketin. Ensinnä piti löytää posti ja sitten sieltä paikka, mistä saada ulkomaan paketteja. Sitten piti tapella siitä, kuinka paljon maksaa paketin saamisesta. Piti maksaa normaaleja postin palvelumaksuja ja sitten myöhästymissakkoa, koska pakettikuitti oli hukkunut postiin pitkiksi ajoiksi. Seuraavaksi piti mennä tullin kautta. Yritimme selvittää, että tämähän on Lindan äidin lahja, ei siellä mitään tullattavaa ole. Äijä rupesi repimään pakettia auki leipäveitsellä ja ruuvimeisselillä. Kun ilmaisin huoleni siitä että sisältöhän hajoaa, hän äkkäsi että nyt siellä ainakin on jotain salaista kun noin avaaminen huolettaa. Onneksi hän lähti siitä puhelimeen, ja joku nainen tuli avuksi. Paketista löytyi käytettyjä vauvanvaatteita lastenkotiin. ”Onko sulla lapsi?” No ei ole, ja nyt täti keksi että tullia, tullia kehiin. Parista käytetystä vauvanbodysta, joista oli jo maksettu yli 40 €:n postimaksu ja Tansanian päässä pari tuhatta shillinkiä ”käsittelykuluja”. Aikansa ihmeteltyään täti päätti, että nyt on hyvä päivä ja annan teidän mennä mutta painakaa mieleenne, että ensi kerralla tämä ei mene läpi. Ensi kerralla hän ei ehkä ole itse paikalla ja muutenkin muutamasta paidanrievusta kuuluisi vähän hänelle maksaa.

Al Basha (libanonilainen rafla) ei petä ikinä, lounas oli hyvä ja tapasimme mielenkiintoisen etelä-afrikkalaisen bisnesmiehen. Aina silloin tällöin on ihana keskustella jonkun kanssa, jolla ei ole mitään taka-ajatuksia tai hyötymustavoitteita... Bajaj oli tilattu puoli yhdeksi, mutta kuski hukkui jonnekin ja joskus kymmenen yli yksi soitti, että on nyt etsiskelemässä meitä. Matkalla ajoneuvolle hän heitti meidät jonkun tuntemattoman kyytiin ja ilmeisesti maksoi tälle jotain, koska hänen piti mennä jonnekin ihan muualle. Otapa siitä selvä. Puolen tunnin odotuksen jälkeen kuitenkin pääsimme Mwengeen samalla hinnalla, kuin oli puhelimessa sovittu mutta eri hepun kyydissä, joten mikäs siinä. Yksi tyyppi vain halusi hakata kuskimme, koska tämä oli soittanut torvea tyypin toikkaroidessa keskellä tietä. Hänen siinä riehuessaan joku takavasemmalta heitti leipäveitsen meitä päin. Sinänsä normaalia. Aina vain jää miettimään, mitä oikein juuri tapahtui. Viime yönä neljältä oli parinsadan ihmisen huutokonsertti pihalla, ei siihenkään mitään selityksiä ole tullut.

Mwengestä ostimme monta kiloa hedelmiä illaksi, ja saimme taas niin hyvää palvelua että, parit kosinnat ja kaupanpäälliset kuuluvat aina konseptiin. Nyt yritän kuunnella nettiradiota, jotta jaksaisin vähän opiskella. Lomaradio on tältä vuodelta peruutettu! Se harmittaa. Päätä särkee, se on varmasti tämä ilma. Satelee koko ajan. Kämppis on taas lähtenyt jonnekin, hänellä oli jo kolmannen kerran malaria tänä keväänä. Huone on taas kokonaan minun, mikä on sekin oikein mukavaa. Kuulumisiin!

 Näin se toukokuukin lähti käyntiin! Kiitos taas kommenteista kaikille! Yli tuhat viisisataa vierailua ja aktiivisesti ollaan mukana Googlessa:) Swahilin koe oli siirretty vapputiistailta huomiseksi, mutta heräsin puhelinsoittoon kuullakseni opettajan olevan (tällä kertaa) Mwanzassa ja koko koe on peruttu. Mikäs siinä. Kirjallisuuden esitelmäni on siirretty hamaan tulevaisuuteen ja sosiologian esitelmä peruttu kokonaan ajan vähyyden takia. Välistä kaikki tämä organisoimattomuus naurattaa, välillä kyllästyttää. Nyt kyllästyttää lähinnä se, että meidän pitäisi vihdoinkin päästä kirjautumaan yliopistokursseillemme, mutta sähköinen kirjautumisjärjestelmä ei toimi. Luennot loppuvat ylihuomenna, emmekä vieläkään ole niissä sisällä ”virallisesti”, eli emme tulle saamaan arvosanoja tai päästötodistuksia. Rouva Järjestelmä ei ole Darissa, hänen toimistonsa on aina kiinni ja jos siellä joku sihteeri onkin, hän pyörittelee päätään ja käskee tulla taas huomenna.

Viikonloppuna kämpällä oli ahdasta. Ensin tänne tuli kämppäämään joku randomi, sitten tuli Rachelkin, ja nyt ovat kummatkin kadonneet. Tuo randomi (Salome) on täällä vähän väliä, kun palasin Sansibariltakin huomasin että joku on nukkunut sängyssä oli nukkunut sängyssäni ja sekoittanut paikat. Hän ilmeisesti viimeistelee lopputyötään, mutta on töissä jo. Minulla ei ole mitään hajua tästä kuviosta, mutta tyydyn siihen että joko pidän yksin koko kahdeksan neliön lukaalia tai sitten tämä on ääriään myöten täynnä.

Hieman risoo, että kaikki ovat kovin innokkaita käyttämään vesivarastoja mutteivät niitä täyttämään. Taas kerään voimia, että viitsin raijata kolme-neljäkymmentä litraa tuolta tankeilta tänne kolmanteen kerrokseen. Onneksi ei sentään kahdeksanteen. Olinhan henkisesti varautunut siihen, että minut sinne majoitettaisiin, mutta ihanaa ettei tarvinnut. Eivät olisi maisemat sitä epätoivoa kompensoineet, kun keskiyöllä kantaa ämpäreitä ja on vasta kolmannessa kerroksessa tietäen että vielä viisi, ja sitä paitsi toiset kaksi tai peräti neljä ämpäriä vielä. Kaverini asuu nyt kuudennessa ja on sujut asian kanssa. Hänen kerroksessaan kuulemma moni tyttö pesee hampaitaan niin että joutuu koko ajan yökkimään. Hampaidenpesuun on joillain kyllä kumma suhtautuminen. Yritin tutustua kerrokseni vastatulleeseen saksalaiseen (tai sveitsiläiseen? Itävaltalaiseen kenties?), mutta hän oli hammaspesulla. Jäin odottelemaan käytävään, tapoin aikaa; kävin pissalla, piipahdin huoneessa, ihailin maisemia, lopulta ajattelin että varmaan ollaan jo huuhtelemassa niin että voin jo mennä selän taakse ”ai no kukas sinä olet”-meiningillä. Mitä vielä, tämä hinkkaa hampaitaan hullun kiilto silmissä. Terve terve, keitäs sitä ollaan-keskustelu ei oikein ottanut sujuakseen kun toisella valuu vaahto suusta ja innokas harjaaminen vain jatkuu vuorosanojen välissä. Jätin tytön rauhaan ja siellä se puhdisti purukalustoaan vielä pitkän aikaa. Mombasassa kun hypättiin aamubussiin porukka oli ottanut hammasharjat mukaan ja siinä vasta juuri ennen bussin lähtöä alkoi kiivas harjaaminen keskellä katua. Rivissä seisoivat ja hinkkasivat. Sitten harjat povitaskuun ja matka voi alkaa. Kämppikseni ei ikinä pese illalla hampaitaan, vain aamuisin. Moni tuntuu luottavan purutikun voimaan kuten Gambiassa. Gambiassa oli erityinen puulaji, jonka kuorittuja tikkuja käytettiin hampaiden putsaamiseen, en tiedä onko täällä. Pedikyristini jauhoi kovasti suussaan jotain jännää, mutta se olikin kumilenkki. Minullekin on kehittynyt neuroottinen suhde hammasharjaani, sillä täällä en haluaisi paikattavaksi. Ehkei kukaan muukaan halua, joten jynssätään nyt sitten kunnolla kimpassa.

Hassua kun kohta kotimaani ei olekaan enää Tansania ja osoitteeni Simba Road. Täällä saa aina täyttää kaiken maailman lomakkeita ja kaavakkeita, joten tämä osoite on iskostunut muistiin kai ikiajoiksi. Simba Road, Hall n. 3, Room 771, University of Dar es Salaam, Dar es Salaam, Tanzania, East Africa. Sataa taas, ei niin että kastelisi mutta niin etteivät pyykit kuivu. Kämppikselläni oli taas malaria, kolmannen kerran tänä vuonna. Moskiitot ovat kuitenkin vähentyneet, niiden tilalle on tullut rukoilijasirkkoja, torakoita, tarantelloja, muurahaisia, perhosia, kärpäsiä ja kaiken näköisiä lennähtelijöitä. Vihaan kotihiirtäni, pöydän jalat ovat kohta poikki. Kutoskerroksessa piti taas pelastaa yksi hiiri vessanpytystä. Mikä niitä sinnekin paskan sekaan vetää?

Ei kai se auta kuin kaivaa historian paperit esiin. Tänään voisi viettää sellaisen Opiskelupäivän, ainakin historiassa minulla on paljon kiinniotettavaa. Se on moro.

P.S. Kannoinpa äsken 30 litraa kerralla ylös rappusia ja sitten palkitsin itseni lämpimällä suihkulla: keitin puolitoista litraa vettä, sekoitin kylmään veteen ja kaadoin kaksi ämpäriä niskaani! Pesin jopa hiukset, nyt on puhtoisa olo syödä välipalaa – kahvia, avocadoa ja ylihintaista lakritsia. 

  HYVÄÄ VAPPUA, KLARA VAPPEN! On vappu! Olin jo ihan unohtanut, että jo eilenhän sitä kuuluu juhlia ennen kun sain viestin Tampereelta, jotta koskenranta oli jo täynnä hyvän sään vuoksi. Meillä oli puoli seitsemältä vappuillallinen: hernekeittoa, hapankorppuja ja glögiä Suomesta. Lisäksi popcornia ja Ässä Mixejä. Katselimme elokuvan Sierra Leonen veritimanteista ja menimme nukkumaan jo aamuyhdeltä. Rauhallinen vappu. Ei ilmapalloja, mutta ilmavaivoja (hernekeitto ja ruishapankorput...) Tänään on luvassa opiskelua, vedenkantoa ja illalla Man on the Ledge-leffa.

Hyvin erilainen vappu kuin kaikki aiemmat. Ei simaa, ei munkkeja, ei Havis Amandoja tai valkolakkeja. Luennot on peruttu, eli taas on National Holiday. Se viimeviikkoinen National Holiday oli Sansibarin Tansaniaan yhdistämisen kunniaksi, mutta se on ilmeisesti kyseenalainen juhlapäivä, koska Sansibarilla asiasta ei olla yhtä innoissaan.

Koko viikonlopun kestänyt sade alkaa helpottaa ja perjantaiset pyykit voi jo kohta hakea sisään. En tarvitse hartiahuivia nyt. On ollut ihana kääriytyä lakanaan yöllä ja käyttää pitkälahkeisia ja huiveja. Hieman helpotusta helteeseen. Tasan kaksi viikkoa lähtöön. Kaksi viikkoa, se tuntuu niin lyhyeltä ajalta. Ensimmäisen viikon työvuorolista on jo selvillä, ja kesäyliopiston kurssit alkavat hetikohta paluuni jälkeen. Vielä olisi monta paikkaa, missä tekisi mieli käydä. Täytyy asennoitua niin, ettei harmita jollei pääsekään. Mikään ei ole itsestäänselvyys täällä, suuret suunnitelmat kaatuvat aina omaan mahdottomuuteensa ja pienimpienkin kanssa on sitä iänikuista säätämistä. Minä tahtoisin vain Bollywood-elokuviin ja Kariakoon torille... Ninapenda wali maharage kwa sababu ni chakula kizuri, lakini nitapika ugali leo. ← harjoittelua swahilinkokeeseen:)

  Eilen oli suuri päivä minulle ja Heidille; opimme kummatkin tekemään kainalopieruja! Kyllä nyt kelpaa.

Sitten Marjan matkailuneuvontaa. Löysin Nungwin vierasmajamme nettisivut. Tuolla sitä yövyttiin ja suosittelen muitakin tekemään samoin: Magologolo, 12,5€/huone. Mombasan keskustan hotelli (6€/huone): Tana Rest House ja rantapaikka The Beach Africa, melkein sama hinta 5,5€. Etelä-Afrikassa Johannesburgin kodinomainen hostelli oli Gemini (enpä enää muista hintoja). Jos ketä kiinnostaa, niin yliopistomme nettisivut löytyvät tästä. Kun ei kameraa ole, pitää käyttää vaihtoehtometodeja:) Saa noista kuvista vähän selvää siitä missä on oltu.

  Puhelimet eivät taaskaan toimi. Myrsky kai jotenkin linjat sekoittanut. Sansibarillakin oli ongelmia, varmaan sijainnin takia, ja Keniassa Vodacom vasta kiukuttelikin. Mutta nyt ei toimi kumpikaan SIM-kortti. Ja on kylmä, varmaan alle kolmekymmentä astetta! Monena yönä on peittoa tarvinnut, ja toissapäivänä jopa farkkuja ja pitkähihaista. Hotellissa viikko sitten oli ilmastointi +24 asteessa ja se vasta veti kananlihalle. Saapa nähdä miten vilu tulee Suomen kesässä kohta...

Minua askarruttaa eräs asia. Muutama tyyppi joka täällä on ollut jonkun vieraana on kokenut melkein vihamielistä suhtautumista, kun ei ole osannut swahilia. Jokunen vaihto-oppilaskin on saanut kokea ilkeilyä siitä, että tulee tänne eikä puhu paikallista kieltä. Me opettelemme, ei kukaan yhdessä yössä opi uutta kieltä ja sopeudu täysin uuteen kulttuuriin joka on niin vastakohta sille, jossa on syntynyt ja kasvanut. Rupesin miettimään syitä tälle trendille. Moni nainen (puhun nyt naisista, koska itse olen yksi ja suurin osa täällä tapaamistani ja tarkkailemistani ulkomaalaisista on) ”hurahtaa” Afrikkaan ja tekee kaikkensa ollakseen kuin afrikkalainen nainen. Opettelee swahilia ja pukeutuu kangoihin. Hankkii ehkä letit ja syö sormin. Tunnustan olevani tällainen. Mlimanin ostoskeskuksessa näkee päivittäin länsimaalaisia naisia, jotka joko pukeutuvat kokonaan paikallisittain tai sitten etnovaatteisiin, vähän sellaisiin kuin Indiska on pullollaan tai vielä värikkäisimpiin ja liehuvaisempiin. Onko mahdollista, että ”paikallistumista” jo odotetaan turisteilta? Jokainen uusi kielenopiskelija uudistaa kuvaa wannabe-afrikkalaisista länkkäreistä ja kohta koetaan oikeutetuksi olla vihainen turistille, joka syystä tai toisesta puhuukin vain englantia? Sansibarilla, Tansanian turismin sydämessä, oli paljon puhetta paikallisten kanssa kaikista instituuteista, joissa swahilia on mahdollista opiskella ja kuinka melkein kaikki valkoiset naiset sinne menevätkin. Näin tuskin on, mutta sellainen kuva oli monelle jäänyt. Ketään ei hämmästyttänyt, että puhuin swahilia – enemmän heitä hämmästytti, että puhuin niin vähän. Mantereen puolella kielitaito ei ole niin itsestäänselvyys, swahilin opiskeluni on monen mielestä ”coolia” (tansanialaiset ovat todella ylpeitä kielestään) ei ”pakko”. Saa nähdä, mihin suuntaan tässä mennään. Tuli vain mieleen. En itse Suomessa kokisi missään tilanteessa tarpeelliseksi valittaa jollekin turistille hänen tyhmyydestään, kun ei tajunnut opetella täydellistä suomen kieltä ennen matkaansa. Tosin, minulla on ollut mahdollisuus opiskella englantia ja kanssakäymisessä ulkomaalaisten kanssa voin aina käyttää sitä. Ja tämä on nyt vähän provosoiva heitto, mutta jos joku ulkomaalainen tulisi minua Suomessa vastaan Parikkalan kansallispuvussa matkalla kansantanhuihin, olettaisin hänen hieman maan kieltäkin haastelevan kerta on noin innoissaan maastamme ja sen kulttuurista. Ensin ihmettelin, miksi kämppikseni oli niin ihmeissään kun näki minun uuden huivini, jonka sain tuliaisiksi. Ok, se on masaimiesten vaate, mutta se on vain kankaankappale? Mutta sitten ajattelin, että jos Rachel tulisi minua vastaan Helsingissä neljäntuulenlakki päässä, tai romaninaisen hame yllä, kyllä itsekin kummastelisin ja yrittäisin ehkä hienovaraisesti saada hänet pukeutumaan jotenkin muuten. Miksi? Nehän ovat vain kankaankappaleita...:)

Olen saanut olla ihmeen terve. Ihoni on paremmassa kunnossa kuin koskaan sen jälkeen kuin täytin 8 vuotta, hiukset ovat vahvistuneet, vatsa toimii yleisesti ottaen paremmin kuin Suomessa, ei ole ollut nuhaa ei köhää kuin yhden ainoan kerran helmikuussa. Yksi auringonpisto, siinä kaikki. Monella muulla on ollut vaikka mitä kremppaa ameeboista malariaan ja parasiitteihin, ja nyt ihan jatkuvia silmätulehduksia vesijohtoveden takia. Monelle vesi aiheuttaa ihottumaa, minulla vain joskus kutisee iho suihkun jälkeen, mutta rasva auttaa välittömästi. Täällä on niin paljon hometta, että herkimmillä on ollut kuukausia kestänyt hakkaava yskä. Pesuhuoneiden seiniltä ei paljon maalia näy kaiken vihreän alta. On pieni ihme, että vessoistakaan ei ole tarttunut mitään, tai kurjista kuppiloista kärpäsineen. Vastustuskykyhän tässä päivä päivältä nousee. Auringossakaan en ole palanut kertaakaan ensimmäisen kerran (ensimmäisenä viikkona) jälkeen. Jos on vähän joku paikka punoittanut, se on laskenut ennen iltaa. Ja kaikkeen tähän kuumuuteen tottuu alle viikossa, hien unohtaa ja se ei enää haittaa – se on. Itse asiassa hikoilu vähenee, mutta haisee, siitä ei pääse.

Koska paluu lähestyy, jännittää jo. Enää yksi viikko opiskelua, sitten koeviikko ja sitten koneeseen kohti Suomea! Aina välistä tuntuu että on jo aika palata, välistä että tämähän on koti, mihinkäs sitä ihminen kotoaan lähtisi? Juttelin yhden papan kanssa (käännättää aina rakkauskirjeitään ulkomaalaisilla) pitkästä aikaa, ja hän otti dilemmani oikein huolelliseen käsittelyyn. Säälivästi hän katsoi minua ja sanoi, että tämähän on sinun kotisi, kyllä olet pahassa tilanteessa kun kaikki rakkaat ovat kaukana mutta sydämesi on jo juurtunut tänne Tansaniaan. Mutta kuulemma kuten mies voi valita vain yhden naisen kerrallaan, pitää minunkin tehdä valinta ja joko juurruttaa sydämeni tänne lopullisesti, tai lähteä takaisin ja unohtaa Tansania. Ehkei ole pakko unohtaa, mutta vain yksi paikka voi olla kerrallaan koti, hän pohti.

Kun lähdin tänne tammikuussa, minua pelotti. Voin fyysisesti pahoin ja huomasin toivovani, että olisin Helsinki-Vantaalla koska jo palaisin, en lähtemässä. Vasta kun lähtö oli jo ihan konkreettisesti tapahtumassa, tuli pienoinen pakokauhu. Olin matkalla maahan, josta en tiennyt juuri mitään, minkä kieltä en osannut, mistä en tuntenut ketään ja olin ihan yksin. Nyt olen iloinen siitä, että tämänkin tempun tein. Aika täällä on ollut hyvää, ja sitä on vielä jäljelläkin!